Olen kuljettanut tavaroita paikkoihin joihin ne ei kuulu: juomalasin vessaan, pakastettavat sämpylät pullokaappiin ja pesuaineet olohuoneen pöydälle. Alkava dementia? itsehypnoosi? Tulevien töiden jännittäminen ?

En vaan ole jaksanut raivostua ja kiukuta. on ollut hautajaisia, on ollut työhaastatteluja, on ollut ihan jumalatonta unettomuutta. En vaan ole jaksanut, joten jos se annettaisiin mulle anteeksi.

Mieshän on niin säälittävä kaveri ettei itse edes suostu hommaa lopettamaan. Antaa minun hoitaa likaisen työn, että pääsee kutsumaan minua vaikeaksi, tunteettomaksi ja kylmäksi, kun tällä tavalla homman lopetin.

tuskin uusi likka  tietää tästä tilanteesta. Että meillä oli jotain. Ja jos tietää, niin on kyllä aika hölmö kun sivusta katsoo ja kirkasotsaisena odottaa. Minä otan vaan rauhallisesti kun mies kiemurtelee ja haluaisi olla aivan jossain muualla, odotan että se saisi jostain edes lainattua vähän munaa ja saa viimein sanottua "Hei, tämä homma ei toimi"..

En minä jaksa aina olla se aikuinen, joka sanoo mitä syödään ja mihin mennään, mitä tehdään ja miksi.

Miehen kanssa siis meni hyvin (jossain vaiheessa), sitten huonosti,

hyvin ja huonosti, hyvin ja sitten taas huonosti

hyvinhuonostihyvinhuonostihyvinhuonostihyvinhuonosti

koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Ja nyt ollaan taas huonosti-vaiheessa. Voiko edes mennä huonosti, jos ei olla oikeasti yhdessä? ollaan vaan ja hengaillaan...

Nyt aikuisena (hah) voin sanoa, että ala-astehan oli mitä magein paikka: päivät olivat suht lyhyitä, kavereita riitti, ulkona oli aina sellainen sää kuin halusi, opettaja oli seniili höppänä (opetuspulan takia opettajamme pyydettiin takaisin eläkkeeltä) ja taulullekin sai piirtää värillisillä taululiiduilla opettajan luvalla tai ilman.

Tuntuu, että olin koko ajan välitunnilla: joko sillä oikealla tai omallani. Erityisesti pidin kiipeilytelineestä. Harjoittelin siellä ties mitä kieppumista, kaikilla liikkeillä oli hienot nimet kuten "veepyöräytys" ja pyrin myös niitä opettamaan muille sitä haluaville, ja myös niille jotka eivät tajunneet omaa parastaan oppia tätä jaloa taitoa (itsesuojeluvaisto, my ass). Koskaan raukat eivät  yltäneet tasolleni, ja joutuivatkin  kylmästi jatkamaan hiekkalaatikkoleikkejään, tai sitten he kyllästyivat kiipeilijädiktaattoriin ja poistuivat takavasemmalle itse. En muista. Niin tai näin, voisin lähteä sinne takaisin. Tosin parikymppistä ei ehkä enää päästettäisi roikkumaan kiipeilytelineeseen...

Noniin. mitäs minä toivon? ystävyyttä, naurua, taloudellista vaukautta, töitä, hyviä kirjoja, rakkautta ja läheisyyttä. Ja sitten koska saan toivoa ihan mitä ikinä haluan, toivon myös uutta lävistystä, huilunsoittotaitoa (onko edes yhdyssana?) ja koiranpentua..Sekä toisin kuin kuva kertoo: en suinkaan isoja rintoja, vaan huippukuntoa..äh, kerranhan sitä vaan eletään, otetaan ne isommat bosatkin mukaan!

Obla: En jostain syystä saa kommentoitua sun blogiisi. Aina herjaa jotain..

Olen hämmentynyt. Surullinenkin. Enemmän kuitenkin hämmentynyt.

Jotta tilanne olisi täydellisen tukala, tuli mies myös tapaamiseen. Sieltä se marssi pöytäämme samoissa vaatteissa kuin aina ennenkin. Hiukset hassusti pörrössä, katsoen ruskeilla silmillään, MINUN antamat lapaset kädessään. Suukotti ystävää poskelle ja istui tämän viereen. Sitten minä tein jotain kamalan idioottimaista! Sen sijaan, että olisin pakannut viimeisetkin itsetunnon rippeet mukanani olevaan rinkkaan ja raahautunut kotiin vedoten vaikka hiusten pesupakkoon, jäin istumaan sijoilleni ja hymyilin esittäen onnellista. Luin jopa ruokalistaa, saatoin sen takana vierittää muutaman kyyneleen kun pariskunta minua vastapäätä lääppi toisiaan.

Kun aloin pyrskähdellä, pahan mielen ollessa liian suuri kannettavaksi, ystäväni päätti kertoa miksi asiat ovat ihan ok näinkin. Kuulemma tällä ei oikeastaan ollut mitään väliä, kun minulla on jo tylsä mies. Nyt voimme mennä tuplatreffeille, kun olemme molemmat niin pirun onnellisia. Ja hei, sehän on vaan plussaa, että olen joskus tullut hyvinkin toimeen hänen miehensä kanssa. Seuraavat muistikuvat ovatkin sitten hiukan hatarat. Muistan, että löin ruokalistalla miestä ja huusi ystävälleni törkeyksiä. Karjuin. Kiroilin ja itkin. Kaikkea samaan aikaan.

Sopivasti tässä kohtaa kännykkä herätti lukemaan tenttiin.