Taas vaihteeksi hiertää kaikki.

 

Puhuttiin miehen kanssa puhelimessa, sitä ärsytti. Minua alkoi ärsyttää. Mulla oli niin paljon kerrottavaa sille, eikä se jaksanut kuunnella. Jostain syystä tunnen itseni harvinaisen tyhmäksi aina hänen seurassaan ja/ tai hänen kanssaan jutellessa. En osaa sanoa oikeita asioita, en tunne argumentteja puolesta ja vastaan itämeren kaasuputkessa, en soita minkäänlaista soitinta, stressaan ja ahdistun pikkujutuista. Itken helposti, jos ratikassa joku on töykeä tai ilkeä. Olen epävarma itsestäni. Kaikkea mitä hän ei ole. Silti tykkään, tykkään, tykkään siitä niin paljon ja se tuntuu pahalta.

 

Kun puhelu loppui, lähetin viestin törpölle, sille johon minun piti tyytyä ja päivitin profiilin nettideittailun maailmassa. Tein siis juuri niin kuin teen aina, kun koen etten saa tarpeeksi tai oikeanlaista huomiota. Olo ei tuntunut paremmalta, vaan surkealta. Itkettääkin vähäsän. Mutta puren hammasta ja yritän toistaa itselleni seuraavaa mantraa: älä itke sellaisen takia, joka ei itke sinun takiasi.