Lämpöä riittää täällä keskellä maaseutuakin vaikka muille jakaa. Mitkään vaatteet ei istu, koska urheiluinnostuksen takia olen a) menettänyt muotoni b) muodot ovat siirtyneet outoihin paikkoihin c) vaatteet ovat liian isoja. Outoa. Enkä usko yhtäkään noista väitteistä vaan hoen itselleni että sinä olet a) löysäillyt liikaa jumppatunneilla b) se että syö pitsan illalla, ei auta laihtumaan vaikka harrastaisi kuinka liikuntaa c) valkkari, siideri ja limukat kuuluvat sarjaan b.

Huomasin, että tämän viimeisimmän miesepisodin jälkeen itsetunto on vaihteeksi aivan totaalisen maassa. Kun vuoden oli ollut seurustelematta alkoi ajatella että ei tämä niiiiin pahaa ole, olen nätti ja älykäs ja jopa ihan kiva ja huumorintajuinen. Nyt kun edes yksi vaivainen ihmissuhde kaatuu ennen kuin ehtii edes alkaakaan on olo seuraava " olen ruma, läski, epäsosiaalinen ja taidan avata valkkaripullon niin saadaan lisättyä listaan alkoholistikin".

Miehet (ainakin minun miehet) on idiootteja ja tyhmiä ja sydämettömiä paskiaisia, jotka pitäisi viedä autiolle saarelle keskenään ja unohtaa sinne. Niin. ettäs tiedätte.

Pahinta on se, kun oikein tuntee fyysisenä epämukavuutena kun sydän kutistuu pienen pieneksi rusinaksi ja uppoaa jonnekin suojamuurien, kellarikerrosten ja riippulukkojen syövereihin. Ja vaikka pää sanoo, että kaikki tämä on ok, ei ole häpeä olla yksin. Silti sydän toivoo, että seuraavan kerran kun katsoo puhelinta niin olisi tullut joku viesti tai puhelu, joka selittäisi että hei, kyllä sä kelpaatkin. Just tuollasena kuin olet.

Eniten pelkään sitä, että tyydyn. Tyydyn tai katkeroidun. Katkerana olisin täysin tyytymätön elämääni ja purkaisin pahaa oloa kärttyisinä akkana. Tyytyneenä otan elämääni sen ihan-ok-miehen, joka ei sytytä fyysisesti saati henkisesti. Ja huomaan koio ajan haastavani riitaa, jotta ihan-ok-mies lähtisi ja pääsisin sanomaan: mähän sanoin että näin käy. Ei mua rakasta kukaan.

Ehkä pitäisi harkita terapiaa..