En vaan osaa olla yksin. Olo on hyvä kun on liikkeellä, koko ajan menossa tai tulossa. Hetkeksi kun istuu tai pysähtyy, sydän alkaa hakata pahemmin kuin yläasteen coopperissa. Eilen olin varma, että oksennan junassa. Katsoin vaan ulos ikkunasta pimeyteen ja laskin minuutteja pysäkkien välillä. Hoin itselleni, että kun pääsen ulos ja pyörän selkään, sitten helpottaa. Harmi vaan, että koti tuli liian nopeasti vastaan.

Nyt olen töissä ja hoen eri mantraa: tästä kun selviät, niin selviät mistä vaan. Olen listannut päiväkirjaan kipupisteitä eli niitä asioita, joista tulee mies mieleen. Yleensä ne liittyy pieniin hetkiin, kun toinen hymyili tai sanoi jotain, nauroi, pysähtyi ajatuksissaan. Minulla on hyvä kasvomuisti, joten tuollaiset asiat jäävät polttomerkeiksi mieleen.

Ystävä sanoi, että ei ole nähnyt mua ikinä näin surullisena. Pelkäänkin, että tässä ei enää ole miehestä kyse vaan masennus nostaa taas päätään. Harkitsen jopa että aloitan taas lääkkeet vaikka kuinka inhoan niitä. Silloin ei tunne mitään..