Tapasin viikonloppuna erään ihmisen, joka vastasi minulle netissä olevaan deitti-ilmoitukseen. Sinänsä kiusallista, että a) minulla on netissä ilmoitus b) sain sieltä vain kourallisen vastauksia, kun asetin tiukat kriteerit sille kenelle en ainakaan vastaa c) näistä em. kriteereistä poiketessa ( vastausten  vähyyden perusteella) juuri silloin tämä mies vastasi. kohtaloako? tuskin.

 

Kahdessa tunnissa lavastin kämpän siistiksi (taikinakulhot nopeasti tiskikaappiin piiloon ja roskis eteisen kaappiin, johon se unohtui koko viikonlopuksi) ja taioin itsestäni niin hehkeän kuin vaan on mahdollista. Jännitystä ja entä-jos-mä-en-nyt-kelpaa-kun-oon-tällänen-voivottelua hiljentäessäni vatsalihastreenillä soi ovikello. ihana Mies oli päässyt itse sisään ja seisoi oveni takana.

 

Ruskeat silmät ja urheilullinen, aivan jumalainen hymy ja älyäkin löytyy, mutta (koska aina on oltava mutta) emme tapaa uudelleen. Ehkä 99 % soluistani toivoo ja vaatii, että tavattaisiin, mutta eihän me tavata. Ollaan liian erilaisia, alkaen kansalaisuudesta. Minä en ainakaan ehdota tapaamista, ja koska hän ei sitä myöskään tee, emme tapaa. End of story. Ja jos tavattaisiin ja ihastuttaisiin, mitä siitäkin tulisi, jos minä muutan taas syksyllä /kesällä tai jopa vuoden vaihteessa muualle. Sydän syrjällään jättäisin tuollaisen komistuksen tänne tekemään pahojaan, tai sitten joutuisin tajuamaan että ei tämä homma vaan toimi, taas sydän murusina. jos jos jos..

 

Miehen sanoin: ” Jos aikoo romahtaa, parempi pudota matalalta kuin korkealta”