Voisin kertoa, kirjoittaa ja avautua siitä, kuinka tuntuu ettei ole yhtään ainoaa ystävää, ahdistaa mennä minnekään (koska tiedän, että baarissa jään yksin istumaan ja kaikki tuntuvat tuijottavan ja salillakin olen käynyt viimeksi yli 2 viikkoa sitten) tai kuinka kolmen viikon kuluttua olen jälleen tyhjän päällä: ei asuntoa, ei töitä, ei opiskelupaikkaa..Jätän sen väliin. En nyt pysty käsittelemään näitä asioita, sillä elämässä on isompia juttuja.

 

terveys esimerkiksi.

Viimeisen viikon olen ollut todella kipeä, juossut lääkäriltä toiselle odottaen lähetettä spesialistille. Pahimmassa tapauksessa pysyvät vauriot on jo syntyneet enkä pysty tekemään töitä vähään aikaan. Toisaaltahan tuo on hyvä uutinen, eipähän tarvitse etsiä töitä, heh. mutta kun minä pidän työn teosta: nautin siitä, että saan aamulla lähteä ja palata illalla, viettää aikani tehden muuta kuin tuijottaen uusintoja telkusta, odottaen että tulisi posti tai joku tapaaminen. Minä tarvitsen sitä, ja nyt se uhataan ottaa minulta pois.

 

Etäisyys asioihin on auttanut ymmärtämään asioita.

 

Ajattelin vaihtaa alaa. Voisin jopa tehdä hyvä palkkaista duunia alalla josta pidän. Olettaen että voin tehdä töitä. Tämä kuitenkin etenee vasta vuoden kuluttua joten siihen asti pyörittelen asiaa mielessäni ja makustelen juttua jokaiselta kantilta.

Etäisyys on myös saanut miettimään minun ja tämän erään miespuolisen ihmisen välejä. Kun toinen antaa kautta rantain ymmärtää, että vähän hiukan saattaisi rakastaa tälläistä hermoilijaa, eihän siinä voi kuin rauhoittua. En ole velvollinen tuntemaan samoin, en ole velassa vaikka toinen sanookin jotain. Olen kiitollinen, en tiedä kenelle tai mille, mutta pirun iloinen että toinen uskalsi sanoa noin.