Pesin tennarit, koska nyt voi sanoa että tulee kevät. Haaveilen juoksulenkistä, jolla juoksisin helposti ensimmäisellä yrittämällä ainakin kaksitoista tuhat kilometriä. Niin kevyesti se etenisi.

 

Olen kuljettanut tavaroita paikkoihin joihin ne ei kuulu: juomalasin vessaan, pakastettavat sämpylät pullokaappiin ja pesuaineet olohuoneen pöydälle. Alkava dementia? itsehypnoosi? Tulevien töiden jännittäminen ?

 

 

Kyllähän mä tajuan, tajusin jo ennen kuin se sanoi, että sillä on joku toinen.

En vaan ole jaksanut raivostua ja kiukuta. on ollut hautajaisia, on ollut työhaastatteluja, on ollut ihan jumalatonta unettomuutta. En vaan ole jaksanut, joten jos se annettaisiin mulle anteeksi.

Mieshän on niin säälittävä kaveri ettei itse edes suostu hommaa lopettamaan. Antaa minun hoitaa likaisen työn, että pääsee kutsumaan minua vaikeaksi, tunteettomaksi ja kylmäksi, kun tällä tavalla homman lopetin.

tuskin uusi likka  tietää tästä tilanteesta. Että meillä oli jotain. Ja jos tietää, niin on kyllä aika hölmö kun sivusta katsoo ja kirkasotsaisena odottaa. Minä otan vaan rauhallisesti kun mies kiemurtelee ja haluaisi olla aivan jossain muualla, odotan että se saisi jostain edes lainattua vähän munaa ja saa viimein sanottua "Hei, tämä homma ei toimi"..

 

En minä jaksa aina olla se aikuinen, joka sanoo mitä syödään ja mihin mennään, mitä tehdään ja miksi.

 

 

I deserve someone who gives a shit.

 

 

En edes muista mitä on tapahtunut viimeisen kuukauden aikana. Kaikki alkoi mennä ihmeellisellä tavalla alamäkeen kun tajusin, että tuon miehen kanssa on oikeastaan ihan kiva hengailla. Ei olisi pitänyt ajatella niin. Samana päivänä kuoli perheenjäsen. Suru on musertava. Se painaa koko ajan jossain rinnan kohdalla ja iskee takaapäin juuri kun tuntuu, että nyt helpottaa. Yritän upottaa itseni töihin (siis opiskeluihin). Mieheen, johon tukeudun aivan liikaa siihen nähden kuinka vähän aikaa ollaan tapailtu. Itken ja jään tuijottamaan harakkaa puun oksalla. Unohdan asioita, kuten mennä tapaamaan isääni vaikka juuri edellisenä iltana sovittiin. rakentavaa toimintaa siis.

Miehen kanssa siis meni hyvin (jossain vaiheessa), sitten huonosti,

hyvin ja huonosti, hyvin ja sitten taas huonosti

hyvinhuonostihyvinhuonostihyvinhuonostihyvinhuonosti

koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Ja nyt ollaan taas huonosti-vaiheessa. Voiko edes mennä huonosti, jos ei olla oikeasti yhdessä? ollaan vaan ja hengaillaan...

syystä, jota en osaa kuvailla, aloin eilen miettiä ala-astetta ja aikaani siellä.

 

Nyt aikuisena (hah) voin sanoa, että ala-astehan oli mitä magein paikka: päivät olivat suht lyhyitä, kavereita riitti, ulkona oli aina sellainen sää kuin halusi, opettaja oli seniili höppänä (opetuspulan takia opettajamme pyydettiin takaisin eläkkeeltä) ja taulullekin sai piirtää värillisillä taululiiduilla opettajan luvalla tai ilman.

Tuntuu, että olin koko ajan välitunnilla: joko sillä oikealla tai omallani. Erityisesti pidin kiipeilytelineestä. Harjoittelin siellä ties mitä kieppumista, kaikilla liikkeillä oli hienot nimet kuten "veepyöräytys" ja pyrin myös niitä opettamaan muille sitä haluaville, ja myös niille jotka eivät tajunneet omaa parastaan oppia tätä jaloa taitoa (itsesuojeluvaisto, my ass). Koskaan raukat eivät  yltäneet tasolleni, ja joutuivatkin  kylmästi jatkamaan hiekkalaatikkoleikkejään, tai sitten he kyllästyivat kiipeilijädiktaattoriin ja poistuivat takavasemmalle itse. En muista. Niin tai näin, voisin lähteä sinne takaisin. Tosin parikymppistä ei ehkä enää päästettäisi roikkumaan kiipeilytelineeseen...